Olen kiinnostunut ilveksistä ja rakkaus kissoihin syntyi jo lapsena. Kesämökki Ikaalisissa on tuonut minut lähelle kissan luonnollista elinympäristöä ja talvisin tassunjäljet kertovat kulkureiteistä. Ilvekset kulkevat luonnossa, mutta vain harvoin ihminen voi nähdä ilveksen. Ne ovat olleet suojeltuja ja metsästettyjä aikakaudesta riippuen. 

Minun ilvekseni ovat hassuja ja rajuja, milloin mitäkin. Maalaukset kommentoivat hellällä ja humoristisella tavalla yhteiskunnan monia kasvoja. Ne ovat heijastumia somen selfiekulttuurista, reagoivat ilmastonmuutokseen ja keväiseen siitepölyyn, ovat väsyneitä tai iloisia karkulaisia. Ne ovat syntyneet vapaasta viivan ja värin liitosta. Ilvekset vaeltavat abstrakteissakin tunnelmissa ja mielikuvitusmaisemissa. 

”Westlinin tapa kuvata eläin kutsuu katsojaa myötätuntoon. Ilvekset ovat kuin pehmeitä kissoja, silitettäviä lemmikkejä. Söpöys ja pehmeys eivät kuitenkaan ole villieläimelle tarpeellisia ominaisuuksia. Ne ovat tapoja, joilla ihminen eläintä katsoo. Ja ehkä sittenkin. Söpöys voi pelastaa eläimen sen kohdatessa ihmislajin edustajia. Jos ihminen tuntee myötätuntoa suloista karvaturkkia kohtaan, voiko hän tappaa sen? Kukaties eläintarhojen, pehmoeläinten ja leikin takana onkin suurempi evoluution selviytymistarina.”

Raisa Jäntti, Galleria Becker 2019